Nyt on tullut napistua Jumalalle ja kyseltyä miksi ihmeessä kaikki suunnitelmat kaatuu kuin palikkatorni?
Yksi jos toinenkin suunnitelma on tosiaan kariutunut tässä Koronan myötä. Tänään se sitten kaatui kaikki pettymys, suuttumus ja raivo tätä kaikkea kohtaan, eikä siinä tunne myrskyssä säästynyt Jumalakaan 😖.
Kun suutun, niin suutun kuin pohjalainen(niin isäni on pohjanmaalta). Siinä suuttumuksessa ei mietitä mitä sanotaan, eikä tunteita piiloteta, mutta olen tuumannut, että Jumala tietää kuitenkin mitä ajattelen ja tunnen, niin miksi en voisi olla aito lapsi isän edessä.
Kun minua ahdistaa hyppään autonratin taakse ja ajan. Ajelen kaikki mahdolliset pikkutiet.
Tämän tien varrella piti olla paljon ihania haaveita ja asioita toteutuvaksi vihdoinkin. Nyt se tie on tyhjäja tyhjää näyttää pitkään matkaan asti 😔.
Kun katselen tuota elämäni tietä, se saa minut hyvin surulliseksi ja epätoivoiseksi.
Siellä missä oli vähän aika sitten toivoa, ei sitä olekaan. On tyhjyyttä, ammottavaa tyhjyyttä, joka saa kaiken kivun ja ahdistuksen niin todelliseksi, että se tuntuu luihin ja ytimiin asti. Tuntuu ettei voi edes hengittää, ei edes huutaa pois pahaa oloaan. Sitä menee mielummin pakoon tai piiloon... En halua kohdata sitä nyt. Pakotan itseni selviytymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.